”Sellaista huutoa ei meidän Elsasta ollut lähtenyt koskaan aikaisemmin. Silloin tiesin, että nyt sattuu oikeasti.”

kipu Oululainen Koskelan perhe oli viettämässä lauantai-iltaa ystäviensä luona Haukiputaalla. Äidit juttelivat sisällä, ja lapset hyppivät pihalla trampoliinilla. Yhtäkkiä avoimesta ikkunasta kuului kova huuto. Perheen äiti Katja Koskela ei ehtinyt kuin eteiseen, kun 6-vuotias Elsa oli itkevänä ovella vastassa.

Elsan vasemman jalan polvi turposi hetkessä muodottomaksi, mutta haavoja ei ollut. Ensiavuksi laitettiin kylmä kääre. Yksityisen lääkäriaseman päivystys oli jo päättynyt, joten osoitteena oli Oulun seudun yhteispäivystys. Reissulle haettiin kotoa mukaan perheen isä Keijo Koskela.

Onnettomuuden jälkeen Elsa ei pystynyt astumaan jalalla eikä taittamaan sitä. Nyt jalka on jo onneksi parantunut.

”Lasten lääkärissäkäynnit on yleensä saatu hoidettua yhden aikuisen voimin, mutta nyt tuntui siltä, että molempia tarvitaan”, kertoo Katja.

Myönteinen
päivystyskokemus

Päivystyksessä oli viikonloppuillalle tyypillinen ruuhka, mutta Elsa sai hoitajalta nopeasti kipulääkettä ja polveen lisää kylmää. Reilun puolen tunnin odottelun jälkeen perhe pääsi lääkärille, joka tutki Elsan jalan ja määräsi polven kuvattavaksi röntgenissä. Jalalla ei pystynyt astumaan eikä sitä pystynyt taittamaan.

Röntgenhoitaja arvasi heti jalan nähtyään, missä onnettomuus oli tapahtunut. Kuvien perusteella lääkäri totesi polven venähtäneen.

"Aikuisella samanlaisessa rytinässä olisi kuulemma napsahtanut luu poikki, mutta lapsella vauriot olivat onneksi pienemmät. Mutta kyllä onnettomuus säikäytti, kun tuntui, ettei Elsaa saanut rauhoittumaan millään”, Katja muistelee.

Haastavia
potilaita

Oulun yliopistollisen sairaalan lastentautiopin professori Matti Uhari osaa samaistua Katja Koskelan tuntemuksiin. Kivuliaan pikkupotilaan hoitaminen on kokeneenkin ammattilaisen mielestä haastavaa.

”Lapsen vamman vakavuuden arvioiminen kivun perusteella on vaikeaa, koska lapsen kipukynnys on erilainen kuin aikuisen. Lapselta täytyy kuitenkin kysyä kivusta suoraan, koska kyseessä on oire, jonka määrän vain potilas voi itse tietää. ”

Onnettomuus säikäytti Elsan. Rakkaalla nukella leikkiminen on auttanut tapahtuman käsittelyssä.

Vanhempien arvio lapsen kivusta on tärkeä apu tutkimuksessa. Uharin mukaan on oleellista myös seurata tutkittavana olevan lapsen reaktioita, koska ne saattavat olla paitsi kipua, myös pelkoa.

”Pelon pois hoitaminen on lastenlääkärin jokapäiväistä työtä.”

Myöskään kivun lääkitsemistä ei saa Uharin mielestä unohtaa:

”Lääkitseminen voi vaikuttaa merkittävästi hoidon lopputulokseen ja lapsen suhtautumiseen lääkärissäkäyntiin jatkossa. Laadullisesti hoito on ollut huonoa, jos vammaan liittyvää kipua ei ole saatu vähintään lievitettyä. On kuitenkin tärkeä muistaa, että nykylääketieteenkään keinoin potilasta ei saada täysin kivuttomaksi.”

”Mä en koskaan enää
mene trampalle!”

Elsan polven kotihoidoksi määrättiin kipulääkkeitä, lepoa ja liikkumista omien tuntemusten mukaan. Reilun viikon kuluttua onnettomuudesta Elsa meni ortopedille, koska kävely oli vaikeaa.

Neljän viikon jumppaamisen jälkeen Koskelan perheen kuopuksella alkoi olla jo malttamaton olo. Portaiden kävely tuotti yhä hankaluuksia ja pyöräileminen oli mahdotonta. Kesälomareissu lukuisine kohteineen siinsi mielessä.

”Mä en koskaan enää mene trampalle!” oli Elsa päättänyt onnettomuuden jälkeen. Lomareissulla serkkujen pihassa odotti kuitenkin tuttu kapistus, johon Elsa suostui menemään, jos sai hyppiä yksin ja rauhassa. Toisena ehtona oli, että isän piti koko ajan seurata vierestä. Seuraavassa kyläpaikassa Elsa uskaltautui pomppimaan jo enemmän.

Onnettomuutta jälkikäteen miettiessä Katja-äitiä harmittaa, että trampoliinilla oli niin monta eripainoista lasta yhtä aikaa.

”Meidän perheen trampoliinisääntöjä onkin aika lailla tarkennettu.”

Esikoulun tänä syksynä aloittanutta Elsaa trampoliinilla hyppiminen mietityttää yhä, eikä oma trampoliini ole toivomuslistalla.

Teksti Titta Vilpa | Kuvat Kai Tirkkonen